helmi 192019
Kufu: Tuntematon työtön

Joitain vuosia sitten asuin Jyväskylässä Vapaudenkadun varrella, nykyistä Karisma-korttelia vastapäätä. Siihen aikaan korttelissa oli varsin vähän karismaa: vanha koulurakennus oli purettu ja paikalla oli väliaikaisesti parkkipaikkana toimiva hiekkakenttä. Sen läpi oli kätevä oikaista matkalla keskustaan. Talvella oikaisu oli lumen keskellä vähemmän kätevää, mutta saatoin havaita selvästi, etten ollut ainoa, joka oikoreittiä käytti. Korttelin läpi kulkeva polku oli joka päivä täynnä ihmisten ja koirien jälkiä. Lunta tuli sinäkin talvena paljon ja jossain vaiheessa tajusin, että epävirallinen oikotie oli monena aamuna selvästi lapioitu auki. Tämä ilahdutti suuresti, vaikka kyse olikin melko triviaalista asiasta.

Yhtenä aamuna satuin sitten polulle samaan aikaan tämän salaperäisen ilontuojan kanssa. Nuorehko reippaanoloinen mies heilutteli polulla lapiota pienen koiran pyöriessä ympärillä. Kiitin häntä ja ihmettelin, miksi hän pitää polkua auki – se ei varmasti kuulu kenenkään työnkuvaan. Mies kertoi olleensa jo pitkään työttömänä ja kaipasi jotain hyödyllistä tekemistä päiviinsä. Hän oli huomannut monien ihmisten käyttävän polkua ja oli alkanut ottaa lapion mukaan aamu-ulkoilulle koiran kanssa. Oli turhauttavaa olla toimetonna.

Meistä jokainen kohtaa työttömiä päivittäin. Meistä moni on myös ollut työtön. Itse valmistuin yliopistosta työttömäksi syksyllä 2013 ja olin päätoimisesti työtön syksyyn 2016 asti, poislukien äitiys- ja vanhempainvapaakuukaudet välissä. Pitkien opintojen jälkeen työttömyys ei tuntunut pahalta: tilanne oli alallani jotakuinkin väistämätön, keikkatöitä oli silloin tällöin ja lisäksi odotin lasta. Pari vuotta myöhemmin työttömyys alkoi ahdistaa. Keikkatöitä oli vaikea tehdä, koska lapsi ei ollut päivähoidossa; minähän olin kotona. Aloin ymmärtää Lapiomiestä. Kun voisi tehdä jotain hyödyllistä! Kun voisi itse jotenkin toimia. Alallani oli – ja on edelleen – tällä seudulla valtavasti enemmän päteviä hakijoita kuin avoimia työpaikkoja, joita niitäkin on harvassa. Aineenopettajalle yrittäjyyskin oli kovasti vieras ja vaikea vaihtoehto.

Turhauttavinta oli kokemus siitä, etten oikein tiennyt, mitä itse olisin voinut tehdä asialle. Yhteiskuntaa ei tuntunut kiinnostavan, että monta vuotta koulutettu terve aikuinen nostaa vain tukia. Suututti. Minulle ratkaisu oli lopulta hyvin selvä: otin taloudellisen riskin ja aloitin aivan eri alan ammatilliset opinnot hyvin pienellä opintotuella. Polku olisi voinut kaatua moneen tekijään, mutta minulla oli tarvittavat palikat, ratkaisevat vahvuudet. Opiskelu sinänsä oli tuttua eikä tarvinnut miettiä omaa pärjäämistä sen suhteen, lapselle löytyi ihana hyvä hoitopaikka läheltä kotiamme, käsi- ja taideteollinen oppilaitos oli juuri muuttanut Petäjävedeltä Jyväskylään ja siellä käyminen oli mahdollista ilman autoa, lähipiiri tuki ja suhtautui positiivisesti uuteen suuntaani ja puolison työssäkäynnin ansiosta talouskin kesti. Jos yksikin näistä palikoista olisi puuttunut, tilanne olisi ollut paljon vaikeampi. Satuin olemaan onnekas. Tällä kertaa sain aloittaa työt Kufu-hankkeessa jo hieman ennen valmistumistani.

Työttömyysjaksot kuuluvat nykyajan työelämään, mutta jokainen jakso on tavallaan riski. Kuinka pääsen taas mukaan? Tai kuinka pääsen opintojen jälkeen mukaan ensimmäistä kertaa? Toisesta maasta uuteen kulttuuriin tulleelle tilanne on vielä monin verroin vaikeampi. Mitä minä voisin tehdä Suomessa? Miten täällä toimitaan? Osaanko minä mitään täällä? Miten työelämässä suhtaudutaan, jos sijamuodot eivät taivu oikein ja nimikin on erilainen?

Ja sitten ovat ne identiteettiä satuttavat, ahdistavat kysymykset. Onko minusta mitään hyötyä? Tarvitaanko minua missään? Miksi en riitä? Miksi en kelpaa? Ja mitä vastaan taas seuraavalle kysyjälle, joka haluaa tietää, mitä teen työkseni?

Lumilapiomies helpotti ja ilahdutti minun aamujani. Olen iloinen, että pääsin kerran tapaamaan hänet ja kiittämään. Hän olisi selvästi voinut tehdä enemmänkin. Olisi halunnut tehdä enemmänkin. Toivon, että hän on löytänyt oman polkunsa. Nyt haluaisin kertoa hänelle, että tukea on tarjolla. Että yhteiskunta tarvitsisi häntä varmasti muuhunkin kuin oikopolun putsaamiseen. Pitäisi vain saada tarvittavat palaset järjestykseen ja löytää se oman polun pää. Helpommin sanottu kuin tehty.

Välittimen hankkeissa halutaan oikeasti auttaa niiden palasten kanssa. Vaikka lapioon onkin tartuttava ensin itse, niin harva onnistuu ihan yksin, siksi kannattaa yrittää yhdessä.

Noora Virokannas, projektityöntekijä Kufu-hankkeesta


Write a Comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *